Olen osittain tietoisesti siirtynyt viime aikana ostamaan hieman kalliimpaa tavaraa kuin ennen. Siihen on monta syytä.

1) Ensimmäinen ja ehkä painavin syy. Olen kantapään kautta oppinut, että halvalla ei useimmiten saa hyvää. (Toki on muistettava, ettei korkea hintakaan välttämättä merkitse laatua.) Ei ole mitään järkeä ostaa esimerkiksi halvimpia mahdollisia kenkiä, jos ne eivät kestä käyttöä muutamaa viikkoa pidempää ja niitä saa ensin alituiseen korjauttaa suutarilla ja sitten vielä saman vuoden puolella ostaa tilalle uudet.

2) Superhalvat löydöt eivät enää tunnu kivoilta, kun on alkanut ymmärtää, miten olematon summa tavaroiden tekijöille jää käteen. (Toisaalta tämäkään ei kai ole niin mustavalkoista kuin voisi kuvitella. Halpatuotannon maissa elinkustannukset ovat huomattavasti pienemmät kuin Suomessa, joten suomalaisittain pieneltä tuntuvan palkan ei välttämättä tarvitse olla täyttä riistoa.)

3) Kun rahat eivät riitä kaikkeen, joutuu miettimään, mitä oikeasti haluaa ja ennen kaikkea tarvitsee. Kaappeihin ei kerry röykkiöittäin heräteostoksia, jotka alkavat tuntua täysin arvottomilta, kun niitä on niin paljon. Tavaraa arvostaa myöskin eri tavalla, kun sitä varten saattaa jopa joutua säästämään vähän aikaa.

Olen ehkä löytänyt elämän tarkoituksen. Uskoisin, että tarkoitus on OPPIA.

Minä olen vastikään oppinut hyppäämään järveen pää edellä suhteellisen tyydyttävällä tavalla. Kova suoritus minulta, jonka vartalonhallinta on sitä mitä se on. Tyylini on esteettisesti aivan kamala (niin kuin on myös hiihtotyylini ja mölkynheittotyylini; sivumennen sanoen minulla kuitenkin käy mölkyssä aivan uskomaton tuuri, eikä kukaan - en edes minä itse - voi ymmärtää, miten kalikkani kerta toisensa jälkeen lentää juuri sinne minne pitääkin - taidosta siinä ei kyllä missään nimessä ole kysymys), mutta 1) ponnistan laiturilta, 2) sukellan järveen pää edellä, 3) oikaisen vartaloni, 4) liu'un eteenpäin ja 5) tulen pintaan. Olen järjettömän ylpeä itsestäni, eikä suorituksen arvoa yhtään himmennä se, että samaan aikaan ala-asteikäiset lapset tekevät tyylikkäitä voltteja viidestä metristä.

Miehellänikin on pitkästä aikaa projekteja meneillään. Ensinnäkin hän opiskelee uutta kieltä, toisekseen hän käy läpi lukion pitkää matematiikkaa (hän on kyllä aina ollut kiinnostunut matematiikasta ja luonnontieteistä, mutta koska hän suoritti ylioppilastutkinnon yhtä aikaa ammattikoulututkinnon kanssa, kovin syvälliseen opiskeluun ei ollut mahdollisuuksia). Hän on muuttunut silmissä. On ihmeellistä nähdä, miten innostunut hän on asioista.

Nyt pitäisikin sitten vain päättää, mitä opettelen seuraavaksi.

Iskelmien sanoituksia ei kai pitäisi ottaa niin vakavasti, mutta olen pyöritellyt Anne Mattilan "Perutaan häät" -rallatusta mielessäni jo pidemmän aikaa ja nyt 5-vuotishääpäivämme jälkimainingeissa tuntuu sopivalta sanoa sanottavani tästä aiheesta.

Kuvittele kuinka hienoa on kun joskus yöllä sattumalta toisemme kohdataan
ja muistellaan sitä palloa jota ei lyöty toistemme nilkkaan

Toki avioliitto saattaa tuntua pallolta nilkassa, ja silloin on tosiaan aiheellista perua häät. Mutta tarvitseeko sen olla niin? Sitoutuminen toiseen ihmiseen on iso asia, mutta tarvitseeko siitä tehdä sen isompaa asiaa kuin se oikeasti on?

Kuvittele mut keittiöön huutamaan kakaroille
Kuvittele mut tilaamaan postimyynnistä verkkareita

Kuvittele sut tehtaaseen aamuyhdeksästä iltaviiteen
Kuvittele sut lähiöbaariin tikkaseuraan kaljaa juomaan
Kuvittele sut vaihtamaan talvirenkaita farmarisierraan

Toki elämän voi häiden jälkeen antaa mennä samaa rataa kuin "kaikilla muillakin", mutta tarvitseeko sen olla niin? Tarvitseeko oikeasti hankkia ne kaksi lasta, tyttö ja poika, kun kaikilla muillakin on? Tarvitseeko oikeasti olla omakotitalo ja farmariauto, ja vielä se kultainennoutaja siihen päälle? Tarvitseeko oikeasti olla ankeassa työssä? Tarvitseeko vaimon oikeasti lihoa muodottomaksi, lakata huolehtimasta itsestään ja pukeutua verkkareihin? Tarvitseeko miehen oikeasti viihtyä lähiöbaarissa ja kasvattaa kaljamaha?

Perutaan häät, perutaan yhteinen hautapaikka
Perutaan siitä välistä kaikki mistä voisi matkalla murheita kantaa

Toki voi yrittää perua elämästä kaiken, mistä joskus saattaisi tulla surua ja murhetta, mutkia matkaan. Mutta tuleeko samalla peruneeksi myös kaikki ilon ja onnen hippuset?

* * * 

Kuten mainittu, me olemme tallanneet yhteistä polkua viisi vuotta. Alkumatka oli todennäköisesti reippaasti keksimääräistä kivikkoisempi, mutta ne taistelut on taisteltu ja siitä on selvitty. Nyt eletään suhteellisen tasaista arkea. Välillä kriiseillään, välillä elämä on vaaleanpunaista hattaraa, ja sitten palataan perusarkeen. Olen onnellinen siitä, että menimme naimisiin, ja etenkin siitä, että jaksoimme yhdessä vaikeista ajoista yli. On mukavampi olla, kun on toinen ihminen vierellä.

Kun menimme naimisiin, emme halunneet sitä vakiopakettia: kahdeksasta neljään -työtä, kahta lasta, omakotitaloa, farmariautoa ja kultaistanoutajaa. Teimme oman viisivuotissuunnitelmamme, joka oli koko lailla erilainen. Vakiopaketin olemme välttäneet, mutta viisivuotissuunnitelma meni koko lailla metsään elämän heitellessä. Onneksi elämän kulkua ei tarvitse yrittää määrätä ennalta, vaikka suunnitelmia voikin tehdä. Meillä ainakin on mennyt kaikki suunnitelmat ihan uusiksi niin työn, koulutuksen kuin asuinpaikankin suhteen. Avioliitto ei ole ollut kummallekaan meistä pallo jalassa, molemmat ovat päässeet toteuttamaan itseään ja omia unelmiaan.

Tässä avioliitossa on ollut hyvä ja turvallinen olla kuluneet viisi vuotta. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Iltalehdessä oli 16.3. kirjoitus Uskomuksia nukkumisesta - totta vai tarua. Siinä työterveyspsykologi laukoi melko kiinnostavia näkemyksiä nukkumisesta ja univaikeuksista. Tässäpä muutamia helmiä:

Väite: Päivästä tulee hankala, jos olen nukkunut liian vähän.

Psykologi: Mielesi suuntautuu löytämään todisteita ennusteille ja tulkitsee asioita ennusteen kautta.

Venla: Aika raakaa sanoa, että unenpuutteesta johtuvat ongelmat ovat kuviteltuja, kun on ihan tutkittu juttu, että unenpuute heikentää suorituskykyä.

Psykologi: Mikä siinä on niin pahaa? Jos et ole tehokas ja aikaansaava, entä sitten? Mitä siitä seuraisi? Mikä olisi pahinta, mitä voisi seurata? Kuinka pahaa se on tosiasiassa? Kuinka todennäköistä se olisi?

Venla: Tavallaan ymmärrän tämän kommentin. Yöllä unta odotellessa ei pitäisi pyöritellä kaikenlaisia kauhuskenaarioita. Yksi huonosti nukuttu yö ei ole vielä katastrofi. Mutta unihäiriöisellä se voi johtaa katastrofiin, jos univaikeudet jatkuvat. Postauksen lopussa hieman viime vuoden katastrofistani.

Psykologi: Pelkäät muiden negatiivisia huomautuksia. Ajatus pitää harvoin paikkansa, koska pystyt toimimaan univajeesta huolimatta normaalisti. Mikä todistaa sinulle, että muut huomaavat tehottomuutesi? Monestiko sinulle on huomautettu väsymyksestä?

Venla: Ikävä juttu, mutta kuten sanottu, univajeesta toimiva ihminen EI pysty toimimaan normaalisti. Muutkin kyllä huomaavat muistikatkokset ja vaikeuden tuottaa järjellisiä lauseita. Samoin muut huomaavat kömpelyyden. Minulle huomautellaan väsymyksestä ja sen aiheuttamista oireista usein, kun minulla on unettomuusputki päällä. Tästäkin lisää postauksen lopussa.

Psykologi: On hyvä muistaa, että unettomuudesta kärsivät selviävät tehtävistään pääosin erinomaisesti.

Venla: Kiinnostava väite. Ainakin minun tuttavapiirissäni unettomuudesta kärsivät ovat aika ajoin pitkillä sairauslomilla, kun mikään ei suju. Ja lopussa lisää minun kokemuksistani.

Tavallaan ymmärrän näiden väitteiden pointin. Psykologi haluaa kannustaa myönteiseen ajatteluun, ja se on sinänsä ihan hyvä: kielteinen ajattelu ja unihäiriöiden seurausten pohtiminen etukäteen eivät ainakaan edistä unen tuloa. Ja on ihan totta, että pari huonosti nukuttua yötä silloin tällöin eivät ole mikään katastrofi. Mutta ainakin omien kokemusteni pohjalta tämä tuntuu aika rankalta vähättelyltä. Minulla unettomuus on ollut todellinen ongelma, ja se on johtanut todellisiin ongelmiin. Nyt, kun analysoin viime kevään ja kevään unettomuusputkeani ja yritän estää sen toistumista, tuntuu, että suurin ongelmani univaikeuksien alkaessa oli nimenomaan myönteinen ajattelu, se etten ottanut ongelmaa vakavasti. Vakuuttelin itselleni, että unenpuute ei oikeasti vaikuta minuun, jos en kiinnitä siihen huomiota. Ajattelin, että ongelma kyllä ratkeaa itsestään, kun en ajattele sitä. Jatkoin normaalia toimintaa, kunnes unenpuute oli todella paha ja kroppani niin sekaisin, etten saanut unta enää lääkkeidenkään avulla. Kuvittelin, ettei unenpuute vaikuttanut työkykyyni, mutta tein eräässä työtehtävässäni aivan alkeellisia virheitä, jollaisia en ikimaailmassa normaalitilanteessa tekisi, enkä sen jälkeen ole ymmärrettävistä syistä saanut sieltä paikasta töitä. Unenpuute johti myös masennukseen, ja se vaikutti parisuhteeseemme ja sitä myötä mieheni mielialaan ja jaksamiseen. Minulta meni useita kuukausia siihen, että sain mielialani ja unirytmini suunnilleen normaaleiksi ja itseni sellaiseen kuntoon, että pystyin töihin.

Ehdin jo ajatella toiveikkaasti, että tänä keväänä valon lisääntyminen ei pistäisi unirytmiäni sekaisin. Vielä maaliskuun alussa nukuin erinomaisesti (viime keväänähän ongelmat alkoivat jo helmikuun alkupuolella). Pari viikkoa sitten aloin kuitenkin heräillä tunnin, kaksi normaalia aikaisemmin. Nyt unenpuute on vaikuttanut jo sen verran, että nukahtaminenkin on vaikeaa ja uneni hyvin katkonaista. Eilen oli jo aika huono päivä: tein ihan älyttömiä kirjoitusvirheitä jutellessani siskoni kanssa Messengerissä, ja törmäilin täällä kotona oviin, kolhin itseäni joka paikkaan ja pudottelin esineitä. Viime yönä onneksi nukuin paremmin ja tänään tunnen itseni suunnilleen normaaliksi ja toimintakykyiseksi. Tällä kertaa en aio tehdä samaa virhettä kuin viime keväänä ja porskuttaa vain eteenpäin. Ensimmäinen askel ongelman voittamisessa on se, että olen höllännyt tahtia. Lisäksi olen päättänyt, että tällä kertaa haen lääkärin apua aiemmin, jos tuntuu, että asia ei korjaannu itsestään. Toivottavasti tällä kertaa selviän vähemmällä kuin viime vuonna.

Olen aina ajatellut, että monissa asioissa en koskaan halua olla ja tehdä niin kuin isäni ja äitini.

Isäni harrasti meidän lasten kanssa ja harrastaa edelleen muiden lasten kanssa ärsyttävää huumoria. Huumori on hauskaa pieninä annoksina, mutta kun sitä jatkuu ja jatkuu eikä hän voi olla minkään asian kanssa tosissaan, se ärsyttää suuresti. Ajattelin, että minä en ikinä halua ärsyttää muita ihmisiä sillä tavalla.

Äskettäin, kun minulla oli kaksi pientä hiihtolomalaista huolehdittavanani, monesti tajuntaani välähti: Nythän minä kuitenkin teen ihan samalla tavalla kuin isäni. En ota mitään vakavasti, väännän kaiken leikiksi. Varmaan noita lapsia jo alkaa ärsyttää. Ajattelin parantaa tapani, mutta pian huomasin: tässä sitä taas ollaan.

Äitini puhuu edelleen kaikille kuin pikkulapsille. Lässyttää tietyllä äänensävyllä, jankkaa samaa asiaa yhä uudestaan. Se tuntuu alentavalta, ihan niin kuin puhuteltava olisi täysi idiootti. Olen aina ajatellut, että en missään nimessä halua kohdella muita sillä tavoin.

Ja kuitenkin mies aina silloin tällöin huomauttaa: Huomaatko nyt, sinä jankkaat tuosta asiasta ihan samalla tavalla kuin äitisi.

Pakko se kai on myöntää, että käyttäytymismallit periytyvät ihan huomaamatta, vaikka niin ei haluaisi. Taitaa olla kova kamppailu edessä, että oppisin pois noista ja muista vastaavista tavoista, jotka ärsyttävät sekä itseäni että muita.

--

Minulla on muuten nyt yksi lainalapsi lisää. Ensimmäinen tapaamisemme ei ollut paras mahdollinen - minä ilkimys laitoin pikkuneidille tumput käteen, ettei hän voisi raapia silmiään, ja neiti alkoi murjottaa, kun hänen vapauttaan sillä tavalla rajoitettiin. Vähän sentään helpotti, kun hän sai kiskottua toisen tumpun pois. Toivottavasti suhteemme vähän paranee tulevina kuukausina ja vuosina.